Vuosi on pitkä aika

 

Vuosi on pitkä aika vai onko. Olemme eläneet nyt vuoden tai oikeastaan jo vähän yli vuoden korona-aikaa. Uutisten ja sanomalehtien vakioaihe on korona. Päivittäin kuullaan tartuntaluvut ja rajoitukset, joiden mukaan on elettävä. Onhan tämä kovasti poikkeavaa aiempiin vuosiin nähden. Milloin saan mennä oikeaan konserttiin tai matkoille? Milloin saan olla koulussa siinä omassa luokassani luokkatovereideni kanssa yhdessä ja opettajakin läsnä opettamassa? Milloin saan osallistua ihan oikeasti jumalanpalvelukseen kirkossa toisten seurakuntalaisten kanssa? En ehkä ole ainoa, joka näitä miettii.

Toisaalta aika rientää joskus vähän liiankin nopeasti, melkein kuin huomaamatta. Kiireisillä ihmisillä se on tuttu tunne. Mieleen tulee, että tuota ja tuota en ehtinytkään tehdä, vaikka niin suunnittelin. Aika loppui kesken. Ihmisen aika on Jumalan kädessä. Meillekin ajankohtainen ja tarpeellinen on Jaakobin muistutus kirjeessään.

”Kuulkaa nyt, te, jotka sanotte: ’Tänään tai huomenna matkustamme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, käymme kauppaa ja saamme voittoa.’ Ettehän te tiedä, mitä huominen tuo tullessaan ja millainen on teidän elämänne. Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Sen sijaan teidän tulisi sanoa: ’Jos Herra tahtoo ja elämme, niin teemme tämän tai tuon.’” Jaakobin kirje 4: 13 – 15

Tuntuu aika ihmeelliseltä, että Jaakob kirjoitti nämä ajatukset jo liki kaksituhatta vuotta sitten, joidenkin arvioiden mukaan hän kirjoitti kirjeensä vuosien 40 ja 50 jKr. välisenä aikana.

Jumala on antanut meille armossaan ajan, jolloin voimme etsiä häntä, ajan ottaa vastaan hänen tarjoamansa kutsun Jumalan armoon. Se on kaikkein tärkeintä, ettemme sen ajan ohi kulje ja hylkää sillä tavalla Jumalan armoa. Raamattu todistaa, että Jumala antaa aikaa parannuksen tekoon. Mutta tämä aika loppuu joskus.

Eräs Raamatun vertaus on tässä mielessä koskettava ja ehkä löydämme siitä itsemme. Tämä vertaus on vertaus hedelmättömästä viikunapuusta, se on Luukkaan evankeliumin luvussa 13. Vertaus kertoo, että eräällä miehellä oli viinitarhassaan istutettuna viikunapuu. Mies meni etsimään viikunapuusta hedelmää, mutta ei löytänyt. Silloin hän sanoi viinitarhanhoitajalle, että jo kolmena vuotena on käynyt näin, hän ei ole löytänyt puusta hedelmää. Ja sitten hän kehotti viinitarhanhoitajaa hakkaaman puun pois maata laihduttamasta. Viinitarhan hoitaja pyysi: ”Herra, anna sen olla vielä tämä vuosi. Sillä minä kuokin ja lannoitan maan sen ympäriltä. Ehkäpä se ensi vuonna tekee hedelmää. Jos ei, niin käske sitten hakata se pois.”

Kaikelle ajalliselle, ajalliselle työlle, touhulle, elämälle, tulee päätös ja loppu, oli se hyvää tai pahaa. Tätä taustaa vastaan on sitäkin kirkkaampi se totuus, että Jumalan armo pysyy iankaikkisesti. Se Jumalan armo, jota täällä ajassa tarjotaan vastaanotettavaksi. Tämä maailma katoaa, ”taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa”, muistutti Jeesus. Sen mitä Jumala Sanassaan on luvannut, se pysyy.

Vuodet vierivät, sukupolvet vaihtuvat, Jumala on muuttumaton. Onnellinen se ihminen, joka on uskossa, ihminen, joka on tarttunut kiinni iankaikkiseen elämään, joka on Jeesuksessa Kristuksessa. Silloin eletty aika olipa se epäonnistumisten tai onnistumisten aikaa, lankeemuksen tai hedelmättömyyden tai tehokkuuden aikaa, se kaikki on Jeesuksessa Kristuksessa pyyhitty puhtaaksi meidän elämässämme. Silloin Jumalan armo kantaa eteenpäin tuleviin päiviin, vaikka emme tiedäkään, mitä ne päivät tuovat tullessaan.

Jälleen kerran mieleeni nousivat Lasse Heikkilän ihanan laulun sanat: ”Niin kuin on hanki valkoinen kirkkaimman auringon alla, puhdistuu tunto ihmisen armolle antautumalla. Jokainen muisto kunniaton, pois kirjoista taivahan pyyhitty on. Kun kaikki synnit on anteeksi annettu Jeesuksen ristin tähden.”