Vuosi on pitkä aika vai onko. Olemme eläneet nyt vuoden tai
oikeastaan jo vähän yli vuoden korona-aikaa. Uutisten ja sanomalehtien
vakioaihe on korona. Päivittäin kuullaan tartuntaluvut ja rajoitukset, joiden
mukaan on elettävä. Onhan tämä kovasti poikkeavaa aiempiin vuosiin nähden.
Milloin saan mennä oikeaan konserttiin tai matkoille? Milloin saan olla
koulussa siinä omassa luokassani luokkatovereideni kanssa yhdessä ja
opettajakin läsnä opettamassa? Milloin saan osallistua ihan oikeasti
jumalanpalvelukseen kirkossa toisten seurakuntalaisten kanssa? En ehkä ole ainoa,
joka näitä miettii.
Toisaalta aika rientää joskus vähän liiankin nopeasti, melkein
kuin huomaamatta. Kiireisillä ihmisillä se on tuttu tunne. Mieleen tulee, että
tuota ja tuota en ehtinytkään tehdä, vaikka niin suunnittelin. Aika loppui
kesken. Ihmisen aika on Jumalan kädessä. Meillekin ajankohtainen ja
tarpeellinen on Jaakobin muistutus kirjeessään.
”Kuulkaa nyt, te, jotka sanotte: ’Tänään tai huomenna
matkustamme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, käymme kauppaa
ja saamme voittoa.’ Ettehän te tiedä, mitä huominen tuo tullessaan ja millainen
on teidän elämänne. Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Sen
sijaan teidän tulisi sanoa: ’Jos Herra tahtoo ja elämme, niin teemme tämän tai
tuon.’” Jaakobin kirje 4: 13 – 15
Tuntuu aika ihmeelliseltä, että Jaakob kirjoitti nämä
ajatukset jo liki kaksituhatta vuotta sitten, joidenkin arvioiden mukaan hän
kirjoitti kirjeensä vuosien 40 ja 50 jKr. välisenä aikana.
Jumala on antanut meille armossaan ajan, jolloin voimme etsiä
häntä, ajan ottaa vastaan hänen tarjoamansa kutsun Jumalan armoon. Se on
kaikkein tärkeintä, ettemme sen ajan ohi kulje ja hylkää sillä tavalla Jumalan
armoa. Raamattu todistaa, että Jumala antaa aikaa parannuksen tekoon. Mutta
tämä aika loppuu joskus.
Eräs Raamatun vertaus on tässä mielessä koskettava ja ehkä
löydämme siitä itsemme. Tämä vertaus on vertaus hedelmättömästä viikunapuusta,
se on Luukkaan evankeliumin luvussa 13. Vertaus kertoo, että eräällä miehellä
oli viinitarhassaan istutettuna viikunapuu. Mies meni etsimään viikunapuusta hedelmää,
mutta ei löytänyt. Silloin hän sanoi viinitarhanhoitajalle, että jo kolmena
vuotena on käynyt näin, hän ei ole löytänyt puusta hedelmää. Ja sitten hän
kehotti viinitarhanhoitajaa hakkaaman puun pois maata laihduttamasta.
Viinitarhan hoitaja pyysi: ”Herra, anna sen olla vielä tämä vuosi. Sillä minä
kuokin ja lannoitan maan sen ympäriltä. Ehkäpä se ensi vuonna tekee hedelmää.
Jos ei, niin käske sitten hakata se pois.”
Kaikelle ajalliselle, ajalliselle työlle, touhulle, elämälle,
tulee päätös ja loppu, oli se hyvää tai pahaa. Tätä taustaa vastaan on sitäkin
kirkkaampi se totuus, että Jumalan armo pysyy iankaikkisesti. Se Jumalan armo,
jota täällä ajassa tarjotaan vastaanotettavaksi. Tämä maailma katoaa, ”taivas
ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa”, muistutti Jeesus. Sen
mitä Jumala Sanassaan on luvannut, se pysyy.
Vuodet vierivät, sukupolvet vaihtuvat, Jumala on muuttumaton.
Onnellinen se ihminen, joka on uskossa, ihminen, joka on tarttunut kiinni
iankaikkiseen elämään, joka on Jeesuksessa Kristuksessa. Silloin eletty aika
olipa se epäonnistumisten tai onnistumisten aikaa, lankeemuksen tai
hedelmättömyyden tai tehokkuuden aikaa, se kaikki on Jeesuksessa Kristuksessa
pyyhitty puhtaaksi meidän elämässämme. Silloin Jumalan armo kantaa eteenpäin
tuleviin päiviin, vaikka emme tiedäkään, mitä ne päivät tuovat tullessaan.
Jälleen kerran mieleeni nousivat Lasse Heikkilän ihanan laulun
sanat: ”Niin kuin on hanki valkoinen kirkkaimman auringon alla, puhdistuu tunto
ihmisen armolle antautumalla. Jokainen muisto kunniaton, pois kirjoista
taivahan pyyhitty on. Kun kaikki synnit on anteeksi annettu Jeesuksen ristin
tähden.”