PIDÄ KUTSUSI ARVOSSA

Selaillessani papereitani käsiini osui taitettu A4 arkki, molemmin puolin käsinkirjoitettua tekstiä täynnä. Päivämääräksi olin merkinnyt 27.12.1981. En muista, miksi olin kirjoittanut, luultavasti vain itselleni ajatuksia selventääkseni. Sikäli mielenkiintoista, että olen yhä samaa mieltä silloisen kirjoitukseni kanssa. Mitä mieltä sinä olet?

Selvennykseksi se, että tekstissä mainittu Anna Ekroos oli lähetyssaarnaajana Kiinassa, siellä puhkesi vallankumous, lähetit lähtivät pois. Anna kuitenkin jäi paikalleen ja oli siellä yhtäjaksoisesti 15 vuotta. Suomeen hänestä ei kuulunut mitään vuosiin, Jumala varjeli, ja ihmeen kautta Anna palasi kotimaahan. Hänen elämästään kertoo Elvi Ahon kirjoittama kirja ”Anna ja Mao Tse-tungin miehet”, 1981, RV. Suosittelen.

Tästä alkaa kauan sitten kirjoittamani teksti:

Sille ei voi mitään, että niin ihaillen ja ihastuen lukee ja ajattelee niiden ihmisten kohtaloita, jotka ovat elämänsä ahertaneet Jumalan valtakunnan työsaroilla. Ihmeellisintä siinä on se, että se työ on erilaista, erilaisempaa kuin mikään muu työ maan päällä. Sitä on turha tehdä, ellei Jumala itse ole mukana. Mutta sitä on ihana tehdä, kun Jumala on työtä tekemässä itse. Taidottomastakin tulee taidollinen.

Joku kerran sanoi, että Anna Ekroos jäi Kiinaan jääräpäisyyttään vai oliko se ymmärtämättömyyttään. Nyt kun on lukenut kirjan hänen elämästään, ei voi yhtyä noihin aikaisempiin mielipiteisiin. Kukaan meistä ei tiedä toisen kohdalta sanoa, mikä on Jumalan tahto. Yksin, naisena vielä, Maon Kiinassa monia vuosia, se on uskomaton ajatus. Inhimillisesti ajatellen, miten hän on uskaltanutkin siellä olla pelkäämättä. Joskus kun rauhallisessa Suomenmaassa pelkää pelkkää pimeää.

Jumala on ihmeellinen, kun hän antaa tehtävän, ei se ole mahdoton. Kun on vähän kauemmin saanut uskossa olla ja jo monia uskovia tuttavia on siirtynyt ajasta iäisyyteen, niin taivaskotikin tulee niin todelliseksi ja läheiseksi. Sinnehän kaipaa, mikä tuntuu tutulta. Siellä on Jeesus, Pietari ja Paavali. Raamatusta he ovat niin tuttuja, tuttuja heidän puheensa, jopa jotkut erehdyksetkin Pietarin ja Paavalin osalta. Mikä voi tuoda turvallisemman tunteen, kuin tietoisuus siitä, että taivaan kotia ei kukaan voi turmella eikä sitä pois riistää siltä, joka uskoo Jeesukseen. Mikä voi olla suurempi tehtävä, kuin kertoa tästä kaikesta pelon ja ahdistuksen alaisille ihmisille.

Se, joka on Jumalalta saanut evankeliumin julistamisen viran, pitäköön sen hyvin korkeassa arvossa. Valtavasta armostaan saa itse kukin omalla tavallaan olla mukana siinä, mitä Jumala tekee. Se ei ole omiin nimiin, ei itselle maalliseksi tai taivaalliseksi ansioksi tehtävää työtä. Ei sitä, olenko minä vai sinä parempi. Kiitos Jumalalle se ei ole sitä, vaan kiitos Jumalalle se on ihan kokonaan Jumalan työtä, jossa ihminen saa olla mukana, joskus tuntuu että oikein tai nurin päin, mutta Jumalan armosta kuitenkin.

Asia on vain niin, että vihollinen ei millään antaisi tuollaisen mielipiteen vallita seurakunnan ja uskovien keskellä. Se ripottelisi paljon mieluummin vähän kateutta, vähän alemmuuden tunnetta, vähän töiden luokittelua. Mutta se jos mikä on aivan mieletön ajatus. Kristuksen seurakunta on ruumis, se on kokonaisuus, jos kukin osa ei täytä paikkaansa, siitä kohdasta koko ruumis on toimimaton. Ja ruumiin elämän antaa Jumala, samalla tavalla, samassa asemassa, jokainen on oksana samassa viinipuussa, sama elämänneste virvoittaa jokaista oksaa. Eivät kaikki voi olla silmiä tai latvaoksia, silloin ruumis tai puu on muotopuoli eikä se toimi oikein. Kuka meistä pystyy sanomaan, mikä on arvokkaampi osa, silmänkö, korvanko, maksanko vai haiman. Kiitos Jumalalle seurakunta on kokonaisuus ja sen pää ja kaikki kaikessa on Jeesus Kristus.